Hyvää matkaa luppakorva

Viime viikko oli mulle raskain pitkiin aikoihin. Nukan kunnossa oli tapahtunut muutoksia huonompaan ja olin luvannut sille, että vielä yksi juttu näiden kaikkien ongelmien lisäksi, niin päästäisin sen vapaaksi kaikista ongelmista.

Nyt kun päätös oli oikeasti käsillä, oli se aivan hirvittävän vaikea ja raskas. Soittoa ystäville ja eläinlääkärille. Takaraivossa huutaa ajatus, etten voi enää olla niin itsekäs ja pitää tuota elossa vain itseni takia. Koiralla on oikeasti paha olla. En voi tietää kuinka paha, mutta videoita ja muistiinpanoja selaillessani, ymmärsin, ettei tuommoinen elämä pidemmän päälle ole mukavaa. Aikaisemmin Nukasta huokui elämänilo ja pirteys, nyt se oli niin väsynyt jo lyhyen remmilenkin jälkeen, että ihan kuorsasi ja jos sen halusi hereille, niin se piti oikeasti herättää.

Viime vuosi meni yllättävän hyvin. Nuka söi kortisonia pienissä määrin ja pysyi poissa eläinlääkäristä. Se kumminkin kutisi, karvat lähtivät ja kortisonista johtuen pissasi/joi jatkuvasti paljon. Tammikuussa sillä tulehtui anaalirauhaset ja tuntui, että yhdellä kuurilla ne eivät parantuneet kokonaan. Anaalit jäivät vaivaamaan edelleen aika ajoin, vaikka täydet ne eivät olleet vaan haisivat voimakkaasti. Nuka oli vaihtanut kokonaan raakaruualle, mutta ruokinnalla ei oikein voinut säädellä sitä, että anaalit olisivat tyhjenneet ulostaessa normaalisti, sillä muuten iho olisi lehahtanut.

Jossain vaiheessa koin, että kortisonin syöttäminen oli turhaa ja se ajettiin ihan kokonaan alas. Nuka kävi kontrollissa anaalien takia, kun haisi niin pahalle, mutta anaalien kunto todettiin ihan hyväksi. Sille laitettiin kumminkin pieni antibioottikuuri, jotta viimeisetkin tulehdukset ovat lähteneet. Samalla reissulla tilattiin siedätyshoito. Tämä olisi viimeinen oljenkorsi, viimeinen mahdollisuus saada tuon iho johonkin kuntoon.

Siedätyshoito tuli ja alku näytti jo lupaavalta. Nukalla oli kortisoni mukana auttamassa, ettei iho ala reagoimaan liian voimakkaasti hoitoon. Viikon ajan kun kortisoni oli korkeimmillaan musta tuntu, että kyllä tää tästä ja hoidosta varmasti on apua. Silloin mun ei tarvinnut elää jatkuvassa syyllisyydessä siitä, että onkohan tuolla koiralla oikeesti hyvä olla, kun koira ei raapinut ollenkaan. Kortisonia alennettiin ja siedätyshoidossa siirryttiin hieman vahvempiin pistoksiin.

Yhtäkkiä Nukan suolisto alkoi oireilemaan ja se saatoi vetää ripaskat ihan normaalista ruuastakin. Sille tuli "kohtauksia" joiden aikana se selkeästi voi huonosti, tärisi, pyrki menemään maahan ja ripuloi. Joskus jopa oksensi. Yhdistin olotilan juuri syötyyn luuhun vaikka niidenkin osuus Nukan ruuassa oli hyvin hyvin pieni. Päätin kumminkin lopettaa luun antamisen ja antaa kalkin purkista. Kaikki hyvin taas pienen hetken, kunnes Nuka alkoi taas ripuloida ja täristä. Tällä kertaa ei ollut selkeää syytä sille, mistä se olisi voinut johtua. Illalla kumminkin uloste oli täysin normaalia ja koira oma pirteä itsensä. Suolisto-ongelmat tulivat kuvaan muutama viikko sitten. Heti alkuviikosta soittoa ell, että mistä nyt on kyse.

Nukan iho viimeisellä viikolla

Maanantai koitti ja odotin kellon olevan kahdeksan, jotta voisin soittaa ell. Olin pessyt Nukan edellisenä iltana ja se jäi vielä nukkumaan kun itse marssin aamukahville. Aamukahvini kesti noin tunnin, kun menin katsomaan väsyneen oloista koiraa makuuhuoneeseen. Se oli raapinut itsensä tunnissa ihan kaljuksi ja verille. Sen korvat olivat veriset niin sisältä kuin ulkoa, kyljet, rinta ja kainalot auki. Jos se ei raapinut itseään, niin nyrsi tai nuoli. Sillon muhun iski epätoivo ja varmuus siitä, että eihän tämä voi jatkua näin. Minä en pysty katsomaan sitä hyvällä omallatunnolla, että toinen raapii koko ajan, puree tassujaan, hankaa silmiään, vuotaa verta millon mistäki, kärsii kummallisista suolisto-ongelmista tai haisee koko ajan anaaleille.


Kun sain eläinlääkärin kiinni, hän ehdotti kortisonikuuria siedätyshoidon tueksi ja suolisto-ongelmaan suolta tukevaa ainetta annettavaksi. Sanoi myös, että mikäli haluaisin, niin suoli voitaisiin tutkia, kerta ongelmat ovat niin yhtäkkiä tulleet ja niin voimakkaita. Pala kurkussa ja itkua tuhertaen sain sanottua, että mää en enää pysty kahtomaan ku tuo kärsii ja mää oon luvannu sille, että vielä yks ongemako tullee, niin mää en yritä sitä ennää hoitaa. Mun on varattava sille aika viimeiselle matkalle.

Sain ajan perjantaiksi ja koko viikko meni itkien ja miettien, onko tää nyt varmasti oikea vaihtoehto kaikkien kannalta. Oonko liian itsekäs jos laitan sen pois, vaan sen takia, että mää en jaksa enää hoitaa sitä? Vai oonko itsekäs silloin, jos sen pitäsin ja se oikeesti kärsisi?

Perjantai koitti ja pojat pääsi rallattelemaan ulos. P meni lenkin jälkeen autoon ja Nuusi pääsi vielä pulahtamaan uimassa, koska se rakasti sitä. Ja voi sitä iloa kun pieni koira sai viimeisen kerran noutaa keppiä ja köpötellä rannalla. Matka eläinlääkäriin oli hiljainen ja outo. Vasta eläinlääkärin vastaanotolla tajusin, mistä oikeasti on kyse, kun hoitaja varmisti, että uurnauksenko halusin. Kyyneleet valuen poskilla sain ryystettyä ulos, että joukkotuhkaukseen mää sen haluan.

Nuka sai nukahtaa mun syliin, läheisissä ja Nukamaisissa tunnelmissa. Päätä syliin tunkien ja naamaa nuollen. Kiitos, anteeksi ja näkemiin rakas. Sä olit mun ensimmäinen, siksi ehkä niin kovin erityinen, vaikka omalaatuinen olitkin. 4,5 vuoden aikana mun elämässä on muuttunu mm. ihan kaikki, mutta yksi oli ja pysyin ja se oli Nuka. Se ei tullut kuulloonkaan, että siitä olisin luopunut tai sitä mihinkään vaihtanut. Se on opettanu mulle ihan hirveesti kärsivällisyyttä ja sitä, että mitään ei saa, jos mitään ei tee. Nyt mun parhaalla ystävällä on hyvä olla ja se saa juosta täysiä, ilman, että joutuu välillä raapimaan itseään.

Se, joka aina oli mun tukena ja turvana

"kiitos
kun olit totta hetken
nyt mun täytyy tästä jatkaa
vierelläni teet loppuretken
vaikka se ois kuvitelmaa

olet jokaikinen yön ääni
osa lempeää valon kajoa
kesäsateena saavut elämääni
en kuivuuteen hajoa

oo valona mun tiellä
silloin kun on vaikeaa
hullummaksi olisin tullut vielä
jos sua ei ois ollutkaan"