Tyhjää

Kotona on aivan liian hiljaista. Ihan liian tyhjää. Tällä hetkellä tuntuu olo ihan puolikkaalta. Kaikista pahinta on tulla kotiin, eikä Nuka ole vastassa. Se ei ole siellä, vaikka Pokka kuinka etsisi nurkat ja sängyt läpi. Voin avata oven yhä uudelleen ja uudelleen, mutta kukaan ei enää paukuta hännällään seiniä saatika hyppää onnellisena syliin.

Viikon aikana oon käyny niin laajan tunneskaalan läpi, etten tahdo enää perässä pysyä. Ahdistus, ikävä, suru, helpotus, kaipuu. Vuoronperään. Päällimmäisenä tuntemuksena on elämän helppous ja tunne, että on tehnyt ihan oikein. Tämä oli kaikille parempi näin.

Mutta sitten, kun avaan komeron kaapin kaivaakseni talvivaatteita esiin, näenkin läjäpäin Nukan vaatteita roikkumassa henkarissa - vaatteita, joita kukaan ei enää meidän huushollissa käytä. Ahdistaa niin, että kurkkua kuristaa ja tyydyn kulkemaan vielä tovin jo esille otetuissa talvikamppeissa. En avaa kaappia enää.

Käytän Pokkaa aamupissalla ja näen lelulaatikon, mikä on täpötäynnä Nukan leluja ja muistan, että niin... Kukaan ei enää halua, että lelulaatikon kansi avataan ja sieltä kaivetaan esiin pehmolelu, vinkupallo tai karvanaru. Siirrän lelulaatikon nojatuolin taa ja suljen olohuoneen oven perässäni. Ihan vielä en pysty heittämään tavaroita pois, sillä se tekee liian kipeää.

Olo on niin turha. Järki huutaa, että elämä jatkuu ja nyt on oiva hetki oikeesti keskittää kaikki huomionsa vaan yhteen koiraan. Lamaannus. Ei pysty. Pokka on saanut tasan perus lenkitykset, hieronnan ja jumppaa. Sen kummemmin ei olla reenattu (toisin sanoen, raahattu ihteemme kentälle, metsään saatika mihinkään häiriön alle...) Tai ainakin musta tuntuu, että pitäisi jo ryhdistäytyä ja alkaa reenaamaan, jos joskus vielä kisakentille mielii, mutta onko se oikein koiralle, jos ohjaaja ei ole mukana satalasissa? Jos ajatukset on koko ajan muualla ja keskittyminen herpaantuu..

Oon tuntenu huonoa omaatuntoa viimesen viikon ajan jos mistä asiasta, että sen tunteminenkin saa aikaan huonon omantunnon, sillä miksi sitä pitäisi tuntea? On täysin normaalia tuntea välillä olevansa ihan pohjalla ja surra kun aihetta on. Ottaa asioihin etäisyyttä, eikä vääntää väkisin ja palata tauolta entistäkin ehompana, enemmän levänneenä. Mä oon sen tarpeessa ja ehkä mä oon sen jollain tapaa ansainnukki (?) Onhan tässä jo suoritettu ja tahkottu. Nyt olis aika oikeesti vaan pysähtyä ja surra.

Nukasta tuli mun elämän tukipilari ja oli mun vierellä, tapahtu mitä tahansa. Ja nyt sitä pilaria ei enää ole. :(