Nukan poissaolo on vaikuttanu muhun tosi voimakkaasti. Mä huomaan kaipaavani päivittäin sellaista tissivälikoiraa, joka hakeutuu jatkuvasti lähelle kerjäämään rapsutuksia ja huomiota. Pokan läsnäolo kotona on sellaista "pidän mammaa koko ajan silmällä" -tyylistä, se on mun turva ja vahti, mutta se ei ole seurakoira. Se ei ole pusuttelija tyyppiä, syliin kapuaja, "kaikkien kaveri". Sellaista mä kaipaan. Onneksi helpotusta on tuonut edes vähän kavereitten halipusukoirat.
Yhden koiran kanssa eläminen on toisaalta tosi helppoa, mutta samalla myös todella tyhjää. Se aika, minkä ennen käytin Nukan kanssa lenkillä, menee nyt johonkin ihan muuhun turhaan. Pokan lenkit ovat joo pidentyneet hieman, mutta en koe, että kaikki huomio mikä ennen meni Nukaan, menisi nyt automaattisesti Pokkaan. Kun monta vuotta on jo elänyt monen koiran kanssa, niin sitä lamaantuu kun jäljellä on enää vain yksi.
Pokan kanssa ollaan ihan hyvällä mallilla jo aloiteltu avoimen liikkeitä. Tarkoitus olis keritä kisaamaan, ennen sääntöjen muuttumista, mutta mitään paineita ei oteta. Jos ei ehditä, niin sitten ei ehditä. Liikkeet ovat niin alkeissa vielä, että tehdään talven aikana pohjat kuntoon kotioloissa ja kahtotaan keväällä sitten kentällä, miten niitä laitetaan pakettiin. Tuo koirahan tartteis ihan mielettömästi häiriöreeniä ja sitä häiriökestävyyttä yritetäänkin pitää yllä tää talvi ja josko keväällä sitten sais raahattua ihtensä johonkin oikeisiin reeneihin, johonkin ryhmäänkin jopa? No, katsotaan. Mitään ressiä ei nyt aiota ottaa kisaamisesta tai reenaamisesta.
Ollaan käyty hieman hakuilemassa ja treenaamassa myös ilmaisuja. Kyllähän tuosta koirasta sais vaikka mitä, jos treenais muulloinki ku vaan joskus ja jouluna.. Ohjaajalla saisi olla kovempi into jotain tiettyä lajia kohtaan, niin olisi helpompi keskittää tekeminen yhteen tai kahteen asiaan ja viedä niitä tavoitteellisesti eteenpäin, mutta tällä hetkellä mennään sillä periaatteella, että kaikkea pidetään yllä. Toko on nyt vahvasti se meijän juttu, siitä me molemmat nautitaan ja sitä pystyy viemään eteenpäin hieman yksinäänkin, joku haku kun vaatii aina ne maalimiehet.. Mua taas ei kiinnosta alkaa reenaamaan vaan sen takia, että saatais tuloksia, sillä mun mielestä sen reenaamisen pitää olla kivaa myös mulle, joten mihin tahansa ryhmään en ihteeni halua. Oma porukka, paras porukka ;)
 |
| 2 v 4 kk |
Kuvista kiitos Martalle!
Voi kuule, meillä kans vanhin lähti heinäkuussa sateenkaari silloille ja jestas miten sitä on ikävä.. Keväällä ehdittiin ottamaan laumaan kolmas koira, toisaalta eteenpäin menoa ehkä helpottaa se, kun kotiin jäi kuitenkin edelleen kaksi koiraa, kolmen koiran lauma oli kuitenkin vain niin hetkellistä. Paljon orvommalta olisi varmasti tuntunut jos olisi jäänyt vain Rocky. Ikävä on silti kova, päivittäin. Omaa oloa ehkä helpotti, kun sain uurnan kotiin. Vaikka vanhus on poissa niin silti meidän luona. Tsemppiä. <3
VastaaPoistaKiitos kovasti ja jaksamisia sinne myös! Mä taas en halunnu uurnaa kotiin, eikä mulla ollu mahollisuutta lähtiä heti hautaamaan koiraa, joten laitoin joukkotuhkaukseen. Välillä sitä miettii, että miksi sitä ei mukaansa jollain tapaa ottanu, mutta tiiän, että mä olisin vaan alkanu tuijottelemaan sitä uurnaa hyllyn reunalla ja surkutellu. Mulle on ollu kova pala kaikki Nukan vaatteet ja vermeet nähä niitä kotona jatkuvasti.. En ois ehkä kestäny hautaamista tai uurnan näkemistä/ripottelua. Ehkä seuraavan kerran kun joutuu vastaavanlaiseen tilanteeseen voi toimia toisin, mutta Nuka oli ensimmäinen oma joka lähti niin, että mun piti itse päättää asioista, niin en osannut oikein muuta. Kyllä mulle pala tuli kurkkuun kun hautauspalvelusta laitettiin mulle viesti, että Nuka nyt on ripoteltu Vaasaan pieneläinhautuumaalle. Miksi mä sen sinne annoin? Mitä se siellä nyt makoilee kun koskaan missään Vaasassa ees käynykkää.. :( Mutta sitten mun oli vaan pakko aatella hieman ihtiä ja todeta, etten mää ois pystyny hautaamaan sitä ite, ku lopetuski oli niin kauheeta. Avo mulle sitte totes, että Nuka on nopia juoksee, joten äkkiäkös se sieltä tänne tullee. <3 Läsnä se on joka päivä <3
VastaaPoista♥ minäkin jouduin luopumaan omasta ekasta koirastani Jimistä kesällä. Suuren suuri ikävä on vieläkin! Etenkin pari viikkoa sitten, kun Jimi olisi täyttänyt 10-vuotta. Meidän onneksi asumme maalla ja omaa maata on paljon ja saimme haudattua Jimin omalle pihalle. Hautasimme Jimin samantien eläinlääkäriltä tultua. Kyllähän siellä haudalla tulee käytyä aina ensimmäisenä aamulla ja viimeiseksi illalla.
VastaaPoistaOnneksi ihana Viski tuli tuomaan uutta iloa meidän talouteen!! Ja kaikeksi onneksi se on ihan täysin erilainen koira kuin mitä Jimi oli. Nyt kaikki aika menee taas opiskellessa toimimaan uuden koiruuden kanssa!
Tsemppiä ja voimia, kyllä se siitä pikkuhiljaa.... ♥