Kiitos, kun olit totta hetken

Pienin tovin mielessä on pyöriny "mitä jos" - ajattelut.. Ajatukset alko haahuileen jo alkukesästä Mäihässä ja kaikessa viime kesän hauskuudessa. Lampailla pyörimisestä, leireilyistä, pienestä koirasta. Nyt mietin, onkohan sillä hyvä olla siellä, missä se on? Onhan se tullut huomattua, että kaikki eivät todellakaan pidä koiriaan hyvin, saatika edes semihyvin!

Mäihän asuinpaikkaa en sen kummemmin tiedä, enkä ehkä haluakkaan? Olisihan sitä ihana nähdä, mutta suruhan siinä tulisi puseroon jos sen näkeminen ei vastaisikaan mun ihanaa mielikuvaa. Ehkä parempi elää siinä uskossa, että sitä osataan arvostaa sen uudessa kodissa, sen kanssa tehdään aktiivisesti, syötetään laadukasta ruokaa ja annetaan vaan parasta huolenpitoa, koska sen se piski ansaitsee. <3 Toivon, että sen hampaista on huolehdittu. Siitä oltaisiin tarkkoja. Välillä on pitänyt ihan kyyneliä tirauttaa, ku on ikävä. Vaikka kuinka uhosin, että en sitä pitäs ihtelläni, mutta jos matkan varrella olis tullu joku ongelma esim. sen purennan takia, niin en ois voinu jättää sitä vaan olisin ostanu sen ja korjauttanu ihte sen hampaat, makso mitä makso. Mutta onneksi sillä on vastuuntuntoinen ja hyvä kasvattaja ja antoi luvan viedä sen eläinlääkäriin ja tehdä toimenpiteet mahdollisista suurista kuluista huolimatta. Selvittiin kyllä oikeesti TOSI halvalla! 
 
                                                        "kiitos kun olit totta hetken
                                                         nyt mun täytyy tästä jatkaa
                                                         vierelläni teet loppuretken
                                                          vaikka se ois kuvitelmaa. "

 

Kaikkihan omasta tykkää, toivottavasti!! Mutta M on kaikista kaunein porsaskollie!

Pokka alkaa lähestyä sitä ikää, että jos se olisi vielä poliisin leivissä, niin sen lähtöä voitaisiin jo suunnitella, mikäli joku sattuisi tarvitsemaan koiraa ja itse en tarvitsisi sitä enää koulujutuissa. Mä en oikeesti vois kuvitella elämää ilman Pokkaa.. Tottakai sen lähtöön ei ole enää varautunut, koska se on ja pysyy, mutta Nukan kanssa kahdestaan olo? - Ei kiitos. Saatika uuden pennun kanssa aloittaminen TAAS alusta. Pohjatyöt oot saanu yhelle tehtyä ja uusi vaaveli tulee tilalle. Nautin siitä oikeesta treenaamisesta, ei enää pelkkää uuden opettelua vaan siitä, kun jo vähän osataan jotain ja oikeesti työstetään suht kokonaisia liikkeitä, kokonaisuuksia. Mietitään möllitokoja saatika oikeita kisoja perhoset vastassa lennellen. Raivataan kalenteriin tilaa tavoitteelliselle harrastamiselle, kestetään toistoja, ei tarvita välillä pikkunokosia. Tää aika on kyllä ihanaa, vaikka eihän sitä pennun tuoksua kyllä voi mitenkään vastustaa!

Hampujen tarkistus!

Elä ny suutu..

Mä alan oikeestaan nyt vasta tajuamaan, että Pokkaa ei treenata enää jonkun muun ehdoilla. Sen ei tarvitse olla tietynlainen kelvatakseen jollekkin muulle kuin mulle. Tämän tajuaminen on ollut hyvä juttu, sillä enää en vaadi liikoja koiralta treeneissä. Pilkon treenit niin pieniin osiin, että koira varmasti onnistuu, en treenaa liikaa, lopetan onnistumiseen, pidän taukoja/välipäiviä ja koiran ei tarvitse olla jollain mallilla vuoden ikäisenä jotta mä ehdin käydä sen kanssa kisoissa ennen kuin se multa pois lähtis. Tarkoitus ei ole vetää kaikkia mehuja koirasta ja saada itselle niin paljon tietoa ja taitoa 1,5-vuodessa vaan tarkoitus on pitää hauskaa ja treenata hyvillä mielin koiraa joka jaksaa paahtaa vielä 3-vuotiaanakin ;)