Viimeinen viikko

Viimosia viedään! Viime viikko tuli vietettyä kentsussa  näyttöä tehden ja ansaittu kolmonenhan sieltä rapsahti! ;) Vielä yksi viikonloppu siellä ja mun kentsut on tehty, jes! Nyt voi sanoo, että on pikkasen fiilikset koholla.

Tulevaisuuden suunnitelmat on ihan auki, eikä mitään oo lyöty lukkoon, niin silti porskutellaan sillä asenteella, että asiat järjestyy! :) Nyt oikeesti vaan nautin tästä kaikesta, mitä on vielä jäljellä. Itkua on tullu jo tirauteltua, sillä kaks ja puol vuotta mun elämästä on tullu jaettua näiden ihmisten kanssa, enkä vaihtas sitä pois mistään hinnasta! Oon joskus sanonu, että paimenprojektia / Mäihää ei voi kuvailla, se täytyy kokea, niin ei meän luokkaakaan voi kuvailla, vaan se täytyy itse kokea. Meijän luokasta ei huumoria, naurua, intoa saatika iloa puuttunu. Vaikka välillä oltiin napit vastakkain, silti aina on pystyny luottamaan siihen, että hädän edessä on aina saanu jeesiä keneltä vaan ja tarvittaessa se on meijän luokka vastaan muu maailma. Tämmöstä luokkaa tulee tuskin koskaan vastaan. Opettajat ehkä huokasevat helpotuksesta kun kennel11 kiittää, kuittaa ja poistuu ympyröistä, mutta kyllä niille ikävä tulee, oltiin me vaan niin reippaita ja päteviä! ;) Meijän luokka sai paljon aikaseksi. Ja vedettiin yhtä köyttä loppuun asti, kivikoista huolimatta. Aika hyvä saavutus näin akkaporukassa! :) Asenne, mielipiteet, kova äänisyys, energia, nauru, reippaus ja aktiivisuus - siitä on kennel11 tehty!

Vielä siis viikko koulun penkillä.. Opinnäytetyön esittely, yhden tehtävän palautus ja trimmiportfolion hyväksyttäminen ja sitten odotellaan papereita saapuviksi. Tällä hetkellä en vois pyytää yhtään enempää.. Paitsi yhden pienen koiranpennun. Meillä asuu piru, nimeltä pentukuume!

PS: En koskaan ajatellut olevani niitä ihmisiä, jotka löytää heti ensi yrittämällä itselleen sen oikean rodun ja olisivat omalle rodulleen uskollisia, ilman katsomistakaan muihin rotuihin päin. Mutta nyt olen ehkä ymmärtänyt, mikä saa ihmiset ottamaan saksanpaimenkoiran kerta toisensa jälkeen, vaikka kuinka sairas rotu onkin kyseessä. Jokin tuossa Pokassa vain on mikä miellyttää. Vaikka se piippaa, kiihtyy eri tilanteissa, on vähän hidas(älyinenkin!) niin jokin siinä on, että se tuntuu niin omalta ja arvostus rotua kohtaan on kasvanut. Saattaapi olla myös sekin, kun nyt ympärillä on ihmisiä, jotka pitävät sakua hienona rotuna ja sieltä löytyy hienoja yksilöitä, eikä vain koko ajan puhe ympärillä ole luokkaa "koska sakemanni..."

Toinen hieno juttu, minkä nyt on oivaltanu, että kaikkien ei tarvitse olla tykkejä. Voi olla keskivertoa. Helppo kotona, mukava kentillä. Tasainen. Ja sitä Pokka on. Ei mikään tikittävä aikapommi vaan miellyttävä harrastuskaveri. Näistä oivalluksista saa taas kiittää koulua. Näiden mietteiden kanssa jatkan yhä mulle sopivan pennun odottelua. :)