Elämäni koira

Sanotaan, että joka päivä on mahdollisuus oppia uutta. Tänään mä taas opin uutta. Tai en ehkä uutta, mutta jo opittu asia muistui paremmin mieleen ja hyvä niin.

Possu oli pienenä poikana semmone kuutamolla käpöttelevä pölypallo, joka tippui ekoja tottiksia tekemään mennessä pikkuruiseen ojaan. Kovasti sille naurettiin kun tyyppi alkoi kavuta hapuroivin, mutta päättäväisin askelin ylös ojasta. Moni mietti, tuleeko tuosta ikinä mitään, välillä jopa minäkin. Edelleen niitä hetkiä tulee, kun mietin, että meistä ei tule mitään. Me ei harrasteta enää mitään. Ruvetaan vaan humputtelemaan. Syy, miksi mulle tulee tämmöisiä hetkiä, jolloin mietin ihan hölmöjä, on suorittaminen, täydellisyyden tavoittelu ja verenmaku suussa kisaaminen. Pitäisi onnistua jokaisessa kokeessa ja reeneissä. Näyttää kaikille, mihin meistä nyt oikein on.

Tämä ruuvi mun päässä taisi löystyä hieman tänään. Poksun kanssa on käyny muutamina kertoina kentällä hieman vain rauhottumassa ja istumassa sivulla, kun tuntuu nuo odottelut olevan meille niin vaikeita. Tänään se teki niitä oikein etevästi, edistystä siis tapahtuu. Tänään possusta tuli jälleen se kultapoika, mikä se onkin. <3

Kahtoessani möllitoko ilmoituksia, mulla ei tullut ajatusta, että ei varmaan mennä, ei osata mitään. Tänään mulla muljahti mahassa ja päässä pyöri ajatus, että hei, me oikeesti ollaan melkein taas siinä pisteessä, että mä voin laittaa koeilmottautumisia.... Hui! Kuinka jännää, kiehtovaa ja ihanaa! Tänä kesänä en aio tehä sitä virhettä, kuin viime vuonna, että ajan tuon koiran ihan piippuun. Mä annan sille aikaa palautua edellisestä koitoksesta, sillä kisata ehtii myös ensikin vuonna. Tänä kesänä me niin nautitaan ja vaalitaan sitä, mitä meille on rakentunu kovalla työllä! :)

Miten voikin 7-viikkoisesta pennusta huomata, että tässä se nyt on, mun elämäni koira. Se oli sitä jo sillon ja se on sitä edelleen. <3

Sulpulla on hieman ollut tassunsa pelissä tässä ajatustyössä, mitä oon taas Poksun osalta käyny. Sulossa on paljon työstettävää, mutta niin on ollut Pokassakin ja silti me senkin kanssa ollaan nyt tässä pisteessä. Molempien kanssa se matka on vielä pitkä ja kuoppainen, mutta sitäkin palkitsevampi kun edistystä tapahtuu.

En ehkä voi ikinä kylliksi kiittää mun ystävää ja systeriä, jokka aina jaksaa potkia mua perseelle, ku hukutan itteeni siellä pohjamudissa pyöriessäni. Aina ei omat voimat riitä ylös kapuamiseen, mutta onneksi mulla on parhaat auttajat ja tsempparit. <3