Onnen kyyneleet

Myönnettäköön, että mä oon hieman aika paljokin ottanu painetta siitä, ku käynnissä on viimenen vuosi, mun on tarkotus valmistua aiemmin ja yhä se tieto tuolla pääkopassa huutaa, että olis ihan suositeltavaa, jos jokainen kisaisi tän koulun aikana koiran kanssa. Uskon, että en oo yksin tän tunteen kanssa, sillä monella on nyt ollu haluja sinne kisakentille..

Kun koiraharrastus on vieny kunnolla mukanaan, on mulla alusta asti ollu tavoitteena päästä kisakentille. Aluksihan se oli vain Nukan kanssa mätsäreissä käyminen, mutta nälkä kasvaa syödessä ja mun käteen sopivamman harrastuskaverin astuminen puikkoihin vahvistaa sitä, että sen verran kunnianhimoo on tällä likalla, että pelkkä "kyllä se kotona osaa" ei vaan nyt riitä.

Mä oon tuntenu huonoo omatuntoo ja oon peilannu siihen, että Pokka on nyt sen ja sen ikänen, tähän mennessä sen pitäisi osata jo sitä ja tätä. Jossain välissä tuli hieman kiiruskin tehä asioita vaan valmiiksi, kuhan nyt päästäs sinne kokeisiin - siihen alokasluokkaan.

Onneksi tämä oma typeryyteni ja kiire sai lopun, ennenku olin ehtiny pilata mm. kaiken! Mun tavotteet tuon piskin kanssa on pitemmällekki ku alokasluokkaan joten pohjat on tehtävä niin, ettei ylemmissä luokissa tarvi kovin paljoa paikkailla ko pohjat on tehty hyvin. Ehkä olen sitten liikaa täydellisyyden tavoittelija, mutta mä en halua mennä kokeeseen koiran kanssa, joka tod. näk lähtee paikkamakuusta, ei kestä sitä, kun palkkaa ei herukkaan tai ei ole koskaan treenannutkaan häiriössä saatika liikkurin kanssa. Koskaanhan ei voi tietää mitä kokeessa tapahtuu, eikä kaikkea voi harjoitella etukäteen, mutta ihan perusasiat ois aika jees osata ja hallita.

Alkusyksystä, musta tuntu, ettei mulla ollu enää mitään kontaktia Pokkaan. Se oli ennen ollu niin helppo ja nyt se alko ottaa häiriötä ihan kunnolla, mörköillä ja sulki korvansa mun epätoivoiselta ininältä. Epätoivo alko oikeesti vallata. Annoin sille kumminkin kaikki tukeni mörköjen edessä ja aloin mennä itsekin enemmän huumorimielellä eteenpäin, kun ei koira pystynyt vakavoitumaan, niin miksi mun olisi pitänyt väkisin vääntää? Helpotettiin reenejä niin paljon, että häiriön alla tehtiin ihan perusjuttuja, mitkä se varmasti osaisi. Ku ite rentoutu eikä pätissy turhasta, niin koiraki alko luottaa enempi, että mikä tahansa tulee vastaan niin tuo akka hoitaa tilanteen ja ehkä me selvitään.

Jotenki kaikki alko taas rullaan ja vaikka välillä tuleekin epätoivon hetkiä, niin päällimmäisenä ajatuksena on se, että kyllä me vielä joskus kokeessa ollaan ja me pystytään siihen! :) Pitäs vaan muistaa, että sillon ku itteä veetuttaa, niin ei reenata. Jos on liikaa häiriötä koiralle tai mulle, niin sitte tehään jotain älyhelppoa, että päällimmäisenä ajatuksena reeneistä pois lähtiessä on onnistuminen! Näillä jatketaan!

Ja mistä tämä kaikki nyt kumpuaa? Äskeiset tokoreenit meni ihan älyhyvin, että piti ihan tulla kotia itkemään ja miettimään kuinka mulla on käynykkää niin hyvä tuuri, että mä oon saanu tollasen kultakimpaleen! Pokka on oikeesti enemmän ku mä ikinä uskalsin koiralta toivoa.

                 Mietin miten mä ansaitsen tän kaiken
                 mitä ikinä uskalsin toivoa mä sain sen. ♥