Hehkutan, ku mulla on kivi kengässä !

Mä olin tulossa tänne angstaamaan, mutta koska olin sanonu, että mua saa lyödä vaikka halolla jos tuun iniseen, niin en vihtiny. Toinen juttu, miks kartan sitä vinkumista on se, että suurimmassa osassa lukemistani blogeista se elämä on aina täydellistä, eikä koskaan tuu aihetta ikisemiseen. Pitäskö munki blogin kirjoituksien olla yhtä juhlaa ja vaaleanpunaisten lasien läpi katselemaa feikkausta, sellasta elämää, josta moni vaan haaveilee.

Tykkään lukea erilaisia blogeja. Sisustuksesta, lapsista, koirista, laihdutuksesta.. Elämästä. Suurimmassa osassa fiilistellään, jee mun lapsi on kuumeessa, no silti elämä on ihanaa. Huisii, ku meän asunnossa on aina näin siistiä, paikat tip top, ei ikinä tiskiä, pölyä tai tavarat levällään. Voi ei, ulkona sataa vettä, iiks, silti lähden näissä mun uusissa tuhat euroo maksavissa korkkareissa tonne vesisateeseen, koska enhän mä voi laittaa kumppareita ja sitäpaitsijapaisti, mä voin aina ostaa uudet, vaikka kahetki.. Tällaisia blogeja on kiva lukea sunnuntai aamuna, kun on saanut nukkua hieman pitempään ja on käyttäny koirat pissalla ja saanu niille napaan ruokaa ja ite voi keskittyä kahvikupilliseensa ihan rauhassa.

Mutta kun tuun koulusta kotiin. Oon todennäkösesti saanu lenkitettyä ja treenattua Pokan koska raahaan sitä usein mukanani kouluun. Tuun väsyneenä vanhaan, ei remontoituun, huonosti sisustettuun keskikämpän rivariin, jossa mua oottaa toinen koira intoo ja energiaa täynnä. Toinen koira sisään, toinen ulos. Huomaan, että lattia on taas täynnä hiekkaa ja roskia. Hiton koirat. Naapuri jumputtaa seinän takana samoja biisejä aamusta iltaan. Keitän kahvia ja otan hieman välipalaa. Avaan koneen ja luen seuraamieni blogien uusia päivityksiä. Ei just nyt jaksa lukea mistään "täydellisestä arjesta ja elämästä" juttuja, ku ite oot ihan kuittipoikki ja sata hommaa oottaa vielä tekijäänsä. Ois pyykkiä, lenkkiä, tehtäviä.. Mutta ne blogit, missä satutaan just sinä päivänä itkemään, kuinka on tullut yks kilo lisää ja ei saakeli, pakko ottaa ihteensä niskasta kiinni tai ku penikka oli niin hirvee ja huh, onneks se nukahti, nyt voin päivittää blogini ja toivoo, että laps herää vähän paremmalla tuulella, saa mut tuntemaan oman päiväni, elämäni ihan hyväks ja voi samaistua toisiin, ettei kaikilla ketkä blogia rustailee, elämä ole aina ruusuilla tanssimista. Uskaltaa myöntää ne heikkoudet ja vaikeudet.

Ku ite koen eläväni sitä normi pulliaisen elämää, tahon myös lukea sellaisesta. Saa ja pitää hehkuttaa kun on aihetta ja sitähän on yleensä paljonkin, mutta onko siinä mitään hehkuttamista, että pihalle ei oo vielä tehty yhtään mitään talven jälkeen, laihiksella oleva syö viis suklaalevyä putkeen tai pitkään kynsiään laittanu sattuuki hutasemaan vähä siveltimellä ohi ja koko työ on menny hukkaan. No hitto, kyllähän nuo pistää veetuttamaan, ainakin vähä harmittamaan! :D

Propsit siis niille kirjoittajille, jotka kirjottaa tasasesti huonoista ja hyvistä jutuistaan elämässä. Teän blogeja on ihana lukee! <3

Tästä lähtien, mä kirjotan joka ikisen ärsytyksen aiheen, jos musta tuntuu, että mä haluan sen teille jakaa. Oli se sitte vaikka se, että meiän lattia oli hiekkanen. Oli. koska imuroin äsken! Nyt teitä lukijoita on 45, katotaan montako viikon päästä ku ei tää elämä täällä ruudun takana ookkaa täydellistä. ;)

Ja mikäkö mua veetutti. No se ihannointi, että koira tekee intensiivisesti, pää pystyssä tokoa koska sehän on niin näyttävän näköistä ja se, että koiran ollessa 10 kk, pitäisi olla alo- luokan liikkeet hanskassa. Tai jos ne on vähä sinneppäin hanskassa, niin silti pitäisi olla kisoissa. Tai iha sama mistä se koira tykkää vai tykkääkö ollenkaan, niin silti siitä pitää leipomalla leipoa tokokenttien tykki ja hakumetsien hirvi. Puhumattakaan jäljestyksen mestarista ja esine-etsinnän taiturista. Kaikessa pitää olla hyvä. Jos ei oo. Niin sit ei oo hyvä missään. Ei oo mitään.

Illalla mä lähen ettimään sitä treenaamisen intoa sen takia, että se on hauskaa, eikä sen takia, että me oltas kokeessa, sitte ku Pokka on iässä X. Nih!

Näin meillä opiskellaan!